Tavoitetuska ja kun eniten kiinnostaa kaikki

Kirjat, seminaarit, some, yrittäjätarinat ja muut menestystarinat toistavat usein samaa tarinaa: pitää olla selkeät tavoitteet, joita kohdin pyrkiä. Menestys ei tule helpolla, mutta rohkeasti ja päämäärätietoisesti tavoittelemalla omaa unelmaansa on se mahdollista kenen tahansa saavuttaa. Visio täytyy olla. Mutta entä jos ei ole? Entä jos eniten kiinnostaa kaikki?

Muutama vuosi, kiireen, stressin ja uupumuksenkin rajamailla pohdin paljonkin ”uutta tulevaisuuttani”. Mikä on se minun the juttu. Vaikka olin ollut ja olin mukana mielenkiintoisissa projekteissa ja tehtävissä, kaipaisin uudistumista ja ajattelin, että joku tietty juttu on minua varten ja minun pitää selvittää mikä se on. Minulla pitää olla se mantran laillakin hoettu selkeä tavoite, jota kohti pyrkiä. Mietin, haaveilin, tein unelmakarttoja ja koetin selvittää ja vähän ehkä väkisinkin päättää, mikä on se minun visioni ja tavoite. Jälkeenpäin analysoin, että tuossa vaiheessa oli jopa pakofantasian tyyppisiä piirteitä. Kun tiedosti vahvasti, että muutosta silloiseen kuormittavaan tilanteeseen oli saatava, etsin pakkomielteisesti uutta suuntaa työelämässä ja yrittäjyydessäni.

Välillä olin jo kovasti puskemassa konkreettisemmallakin tasolla uutta unelmaani kohden. Yritin kovasti löytää uutta suuntaa, jotta jotain vanhaa uskaltaisi jättää taakseen. Nuo unelmat eivät kuitenkaan koskaan konkretisoituneet tarpeeksi pitkälle, vaan haihtuivat ja laimenivat.  Ehkä niiden aika ei ollut silloin. Tai voihan olla, ettei niiden aika tulekaan koskaan.  Pelkkä unelmointi, suunnittelu ja haaveilu itsessään on jo voimaannuttavaa ja uudistavaa, sisältää toivon tulevasta.

Suurimman havahtumiseni tähän tavoitetuskaani sain kuitenkin keväällä 2023 Eloa Iisalmeen -hankkeessa toteuttamassamme taidetyöpajassa. Taidetyöpajan toteuttajana toimi inspiroiva Satu Suomalainen ja työpajassa etsittiin yrittäjyyden punaista lankaa luovien keinojen avulla.  Lopuksi sanoitimme muulle ryhmälle mitä olimme maalaamalla kuvanneet ja mitä ajatuksia tuo oli meissä herättänyt. Tuossa työpajassa jotenkin hyväksyin itseni ja sen että ehkä kaikkien urapolku ei tarvitse olla samanlainen. Tai että omalla polullakin voi olla erilaisia vaiheita.

En ole ”hyvä” piirtämään eikä oman yrittäjyyden punainen lankakaan ollut siis löytänyt vieläkään uutta suuntaa. En kuitenkin takertunut näihin seikkoihin, vaan hahmottelin paperille ajatuksia siitä mitä tai millaisia asioita haluaisin tulevaisuudessa työhöni ja elämääni kuuluvan. Piirros itsessään ei vielä havahduttanut minua vaan piirroksen analysointi ja yhdessä muiden kanssa käyty vuoropuhelu. Omalla vuorollani kerroin myös itse maalausprosessista. Kuinka tulevaisuus ja jotenkin unelmatkin ovat usvan peitossa, mutta haluan siihen kuuluvan ihmisiä, yhteistyötä, iloa, innostumista, uusia asioita, mutta myös tasapainoa. Asioita, jotka olivat huomaamatta viime vuosina osa hävinneet tai jääneet varjoon. Noista epämääräisistä kuvioista ja polkumaisesta piirroksesta, joilla noita toiveita olin kuvannut oli muodostunut epämääräinen kuvio, jonka ääriviivat alkoivat näyttää perhosen siiveltä. Täydensin piirrosta piirtämällä perhoselle toisenkin, kauniimman siiven. 

Ryhmässä sattui olemaan minut tunteva, Sisannan yrittäjä Sanna, joka ihanasti sanoitti ja täydensi, ehkä alitajuisesti syntyneen piirustukseni. ”Sellainenhan sinä Mervi olet, iloinen ja innostunut, joka lentää kepeästi kukasta kukkaan.”  Silloin havahduin; tämän taidon olin hukannut tai onnistunut ainakin piilottamaan suorittamisen, stressin ja kiireen alle. Sen iloisen keveyden, joka perhosilla on.

Minun polkuni on työ- ja ura-asioissa löytänyt uuden suunnan aina vähän kuin sattumalta. Joskus muutostarve on muhinut pidempään, välillä jokin käynnistää muutoksen. Nuo sattumukset pitävä sisällään etsimistä, kohtaamisia, välillä ponnistelujakin ja aina silmien ja varsinkin korvien pitämistä auki. Uteliaani olen löytänyt juuri sopivasti uuden kukan, josta innostua ja iloita.  Sen on löytynyt keveydellä, ei otsa kurtussa väkinäisellä päämäärän tavoittelulla. Tuossa työpajassa hyväksyin, että minun työelämän polkuni ei ole suoraviivainen, kohti yhtä ainoaa päämäärää kohden suuntaava eikä ehkä sellaiseksi koskaan tule. Suoran viivan sijaan, siinä on iloisia kiemuroita ja värikkäitä välietappeja.  Noissa etapeissa viivähdän välillä kauemmin, välillä lyhyemmän tovin, kunnes olenkin juuri alkanut aistia taas jotain mielenkiintoista ja juuri minua varten olevaa. jota varten minä olen ja minkä eteen minä voin antaa oman panokseni. Silloin tiedän että, minun on tullut aika jatkaa matkaa, kuten iloisen, keveän perhosen.

Ps. Tiesitkö, että perhonen kuvaa muutosta? Siinäpä onkin minulle yksi blogiaihe, josta kirjoittaa.  

Ei päämäärä, vaan se matka.

Eikä vain se matka, vaan kenen kanssa tuota matkaa tekee.